VALOKUVAUSKONEENKULJETTAJA

Loppukevään odotetuimpia yleisötapahtumia on Helsingissä Kaisaniemen puistossa ja osittain Rautatientorilla ja niitten välisillä katuosuuksilla järjestettävä Maailma kylässä -tapahtuma (World Village Festival). Monikulttuurisuustapahtumassa kansalaisjärjestöt ja yhdistykset esittelevät toimintaansa. Alueella on lukuisia telttoja ja kojuja, joissa voi edullisesti tutustua vieraitten kulttuureitten ruokiin. Käsityötuotteita mm. vaatteita ja koruja on myynnissä runsaasti. Esiintyjiä on monesta maasta, ja pääasiallisin taiteen laji on musiikki. Olin Kaisaniemessä sekä lauantaina 26.5. että sunnuntaina 27.5., ja alla on kuvia molemmilta päiviltä.

Vuosi vuodelta vierailijamäärä on kasvanut, ja toukokuun lopun hellesää sai ihmiset lähtemään ulos puistoihin ja hyörinään: tänä vuonna oli yli 100000 kävijää. Yksi heistä oli vakivieras presidentti Tarja Halonen.

Kuvatessani vesialtaan toisen puolen aluetta kuulin takaani tutun äänen: presidenttihän se siellä seurueineen oli pysähtynyt ostoksille Nuoret kotkat -varhaisnuorisojärjestön teltalle.

Rautatientorilla myhäili ”kultainen miespatsas” auringossa välkkyvässä paljettiasussaan.

Koruja oli tänä vuonna entistä runsaampi valikoima.

Infoa tarjolla – liekö kovinkin taivaallista..?

Aurinkovoimalla kattila kiehumaan!

Puinen ksylofoni(?) soi taitavissa käsissä miellyttävän pehmeästi.

Ruokaa oli jokaiseen makuun suomalaisista makkaraperunoista etnisesti maustettuihin kala-, liha-, kana- ja kasvisannoksiin. Tässä kojussa kävin syömässä hiillostettua kalaa papumuhennoksen ja vihreän kasviskastikkeen kera. Annokseen pyysin tilkan chilikastitetta. Oli maukasta vaikka chili sai nenän ja silmät vuotamaan.. Useassa kojussa oli pitkä jono, mikä tietenkin kertoi että ruoka oli hyvää. Jonottaessa sai ihailla myyjien upeita asuja.

Lavaesiintyjistä kävin seuraamassa vain tätä temperamenttista tummanpuna-asuista laulajaa.

Metro-lehden teltalla sai kuvauttaa itsensä, tässä kuvaajat.

Joskus pitää rohkaistua kameran eteenkin: tässä Metro-lehden Facebook-sivulla julkaistu kuvani.  Koska kuvan suora linkitys Facebookista ei onnistunut, oli pakko ladata kuva wordpressiin. Kuvaaja on siis yllä olevan kuvan tummakutrinen komia partasuu.

Tukka hyvin ja kello näkyy – no ei, tukkani hapsottaa pitkän helteisen päivän päätteeksi eikä kellokaan ole rolexi.  Muita rohkeita sunnuntaina Metro-teltalla kuvattuja täällä.

Lisää Maailma kylässä -kuvia lauantailta ja sunnuntailta.

Äidistäni piti pikaisesti saada kuva johonkin viralliseen hakemukseen, jossa ei ollut annettu muita vaatimuksia kuin kuvan koko. Passikuvan ohjeet ovat millintarkkoja, mutta tässä riitti kaiketi, että kuvista tuntee. Äiti ei jaksanut lähteä kaupungille kuvaamoon, joten mikäs siinä, kävimme kotona kuvauspuuhaan.  Kampasin äidin luonnonlaineikkaan valkoisen tukan pöyheäksi, laitoin puuteria kasvoille, hieman huulipunaa ja sipaisin kulmakarvoja kulmakynällä kevyesti.

Keskipäivällä oli liian kontrastikasta, kun aurinko paistoi liian suoraan. Iltapäivästä valo heijastui parvekkeen vaalean seinän kautta. Taustaksi asettelin kehyksiin pingoitetun valkoisen öljymaalauskankaan, jossa oli alareunassa vain pari pientä siveltimen vetoa, mutta ne jäivät sopivasti äidin selän taakse. Ulkoa tuleva valo sai iholle hyvää pehmeää valoa, mutta varjon puoli meni liian tummaksi. Annoin äidin oikeaan käteen Ikean valkoisen pahvilaatikon kannen, joka avasi posken varjoa.

Kuvat otin käsivaralta, kun telineelle ei löytynyt tukevasti tilaa tarpeeksi kaukana. Itse pystyin kameran kanssa vääntäytymään sopivaan kiemuraan, tosin olin vähällä tönäistä kameralla vitriinin lasioven rikki…

Otin 50-millisen objektiivin aukoilla 1.8 – 5.6 yhteensä neljäkymmentä kuvaa. Tässä kaikki kuvat on otettu aukolla 4.0, joka riitti häivyttämään taustakankaan struktuurin.  ”Voi kamala miten ryppyinen!”, kommentoi äitini. Mutta minun mielestäni yli 90-vuotiaaksi hän on oikein hehkeän nätti ja nuorekas.

Tummansininen takki oli liian tumma vaate, ja hiuksilla ja taustalla oli liian vähän tummuuseroa. Digikuvissa hiukset eivät kylläkään huku taustaan, mutta tulostetuissa pikkukuvissa, etenkin mustavalkoisiksi käännetyissä, olisi saanut olla enemmän tummuuseroa. Olisin halunnut kokeilla kuvaamista eri asennoissa ja eri etäisyyksillä olevilla ”Ikea-heijastimilla”, mutta hienoa että äiti jaksoi näinkin kauan – kuvat räpsin noin kymmenessä minuutissa – istua korkealla kiikkerällä tuolilla  kuvattavana.

Vuoden luontokuva 2012 -valokuvauskilpailun semifinalistit julkistettiin tänään eli huomattavasti aikaisemmin kuin edellisvuosina.  Kilpailuun lähetettiin yli 10700 kuvaa, joista neljä esituomaria valitsi semifinaaliin 944 kuvaa eli 6% osallistuneista.  Semifinaaliin pääsi,  jos yksikin tuomari antoi puoltoäänen.

Kilpailun parhaimmisto, semifinaalista finaaliin valitut nelisenkymmentä kunniamaininnan saanutta teosta, on vedoksina näytteillä Vuoden luontokuva -festivaaleilla 20. lokakuuta Finlandia-talolla. Kaikki semifinaalikuvat julkaistaneen edellisvuosien tapaan DVD-levynä.

Lähetin kuvia muutamaan sarjaan, mutta vain yksi selviytyi semifinaaliin.  Sarja on Luonto ja ihminen ja kuvan nimi on ”Isi, älä liukastu syksyyn!”

Sain idean kuvaan jo  toissavuonna tullessani myöhään syksyllä sateen jälkeen kotiin kirjastosta. Yliskylä-talon edessa kulkevalla jalkakäytävällä oli isoja vesilammikoita, joihin tuuli oli ripotellut syksyn lehtiä.  Laskeva aurinko pilkotti pilven raosta ja sai lehdet hehkumaan ja kastepisarat kimaltamaan. Paras kohta oli siinä, missä jalankulkutien merkkinä oli asvalttiin maalattu käsikättä asteleva aikuinen ja lapsi. Harmittelin kovasti, että kamera ei ollut mukana. Sitten alkoikin useamman viikon sateeton jakso, ja sinä syksynä kuva jäi ottamatta.

Viime syksynä muistin aiheen niin myöhään, että ilta-aurinko, sade ja syysvärejä hehkuvat lehdet eivät kohdanneet edellisvuoden kaltaisesti  kuin vasta siinä vaiheessa, kun lehdet olivat lähes lakastuneet.  Edellisvuoden jalankulkumerkin valkoisuus oli kulunut melkoisesti. Etsin tuoreemman merkin lähellä kulkevalta jalkakäytävältä, mutta sen suunta ilta-aurinkoon ei ollut sivusuuntainen. No kuva oli otettava niin kauan kuin katu oli märkä. Hieman sain potkiskella liikoja lehtiä pois, jotta kävelytiemerkki näkyi tarpeeksi. Kuvausvaiheessa taisin herättää huomiota, ”mitä se märkää katua kuvaa”..  Erään paikalle osuneen koulupojan kanssa meillä oli mukava juttutuokio, kun kertoilin, mitä kuvaan. Poika valokuvasi kuulemma itsekin.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun lähdin tarkoituksella valokuvaamaan Vuoden luontokuva -kilpailua varten. Lopputulos ei ole lainkaan sitä, mitä sieluni silmillä hain. Aiheessa sinänsä on ainesta enempään, mutta toteutus ontuu: vaakamallinen kuva kaipaa lisää väljyyttä ylhäälle ja oikealle.  Minulla on aiheesta muutamia pystykuvia – alunperin suunnitelmana oli pystykuva, jolloin automaattisesti olisi jäänyt tilaa kävelijöitten kulkusuuntaan –  mutta jostain kumman syystä valitsin tämän staattisen keskeissommitelman (tyhmä minä!). Tällä kuvalla sain kahden esituomarin äänen, ehkäpä hallitummalla sommittelulla olisin saanut lisää ääniä.

Mitä tästä opin? Kuvia ei pidä hosumalla räiskiä vaan zeniläisittäin mielikuvissa kuvata ja tuumiskella ja makustella ennen ensimmäistäkään laukaisimen painamista!

Äitienpäiväksi matkustin Pälkäneelle,  jossa äitini asuu sisareni perheen kanssa. Myös sisareni tytär taaperoineen oli tullut omaa äitiään ja isoäitiään tervehtimään, joten kolme äiti-ihmistä kahvitettiin ja kukitettiin. Perinteisten sinivuokkojen ohella äitejä ilahdutettiin kukkakimpuin.

Kevät oli kukassa myös pihalla: narsissit heiluivat vienossa tuulessa kuin keltaiset kellohelmaiset salsahamoset, ja puut availivat kellanpunavihreitä hiirenkorviaan.

Pihasta oli pääsiäisen aikaan kaadettu monta isoa puuta. Koivunrungossa lepattivat ohuen ohuet kuoren kielekkeet kuin purjeet.

Ulkoeteisen kaiteella nökötti Jekku-koiran metallikampa, jossa tukku kiharia häntäkarvoja.

Lähikuvissa olen käyttänyt 70-200mm/f4 -objektiivin kanssa kolmen loittorenkaan yhdistelmää.

Talotoimikuntamme järjesti kevään siivoustalkoot vapun jälkeisenä lauantaina.  Yleensä vapun jälkeen piha-alueet ovat täynnä vappukrääsän jämiä, mutta nyt jostain kumman syystä löytyi vain muutama pallonkuori, serpentiinejäkin vain muutama rihma.  Sen sijaan ikävää oli, miten paljon lasinsirpaleita oli luontoon jätetty;  nurmikoilla juoksentelevat lapset ja koirat paljaine tassuineen saavat taas monta haavaa, sillä läheskään kaikkea ei saatu siivotuksi – ja lisää tulee kesän mittaan pussikaljaporukoitten jäljiltä.

Sekin harmittaa, että talkoisiin ei koskaan tule ne, jotka roskaavat. Siinä sain primitiivireaktioni kanssa oikein pinnistellä, ettei harava ihan pikkuisen vahingossa alkanut viuhua, kun juuri haravoimaani kohtaan joku urpo tulee heittämään tupakkiaskinsa. Enpäs provosoitunut kun provosoitiin…

Mukavaa oli talkoitten lomassa nauttia tuoreesta kahvista ja rapeakuorisista munkkirinkilöistä, joita naapurin Sinikka oli aamuvarhaisella leiponut.

Munkkikahvitellessa sai tutustua uusiin asukkaisiin ja suunnitella kesätapahtumaa kirpputoreineen. Yleensä talkooväki on ollut varttuneempaa väkeä, mutta nyt ilahduttavan moni nuori asukas tuli mukaan!

Vappuaamun ilma oli niin kaunis, että pitihän sitä kopata kaveri ja kamera kainaloon ja kaupungille. Olimme sen verran myöhään liikkeellä, että toisenkin tovin jouduimme etsimään autolle paikkaa. Ihan keskustasta oli turha edes kuvitella löytävänsä vapaata tilaa, mutta onneksi edes kaupunginteatterin taakse pääsimme pujahtamaan.

Vasemmisto suuntasi marssinsa Hakaniementorille, mutta torilta pois päin näkyi marssivan pienempi kulkue, joka kantoi työkaluja repsottavareunaisessa punalipussaan. Repsottaako aate?

Hakaniementorille saapuessamme marssit oli jo marssittu, ja väki käyskenteli torilla kojujen vappukoristeita ja -palloja ostellen. Lapsuuteni perinteisiä palloja ei näkynyt myynnissä, nykyaikaa ovat värikkäät foliopallot, joissa tutut satuhahmot kilpailevat suosiosta: Angry Birds yrittää rutistaa kulmiaan kilpaa Pikku-Myyn kanssa ja Muumipeikot ja Nalle Puhit haluavat halittaviksi…

Tuuli viuhutti pallokimppua ja välillä pallomyyjän piti selvitellä pasmojaan.

Kesken parhaimman vappuvilinän pompputeltta lässähti kasaan – symboloiko jotenkin vasemmistoaatteen tilaa..?

Nou hätä: roudarinteippiä pätkä ja pompputeltta on taas pystyssä!

Ollaan jo iltapäivässä ja huikkoo jo hiukan: suolaista alle.  Kas muikkua, olkaapa hyvä!

..ja sitten suut makiaksi..

..ja siemaisu palanpainiketta – vapulle kippis!

Parasta vapussa on se, että suomalaiset rohkenevat edes kerran vuodessa hieman irrotella hauskoilla habituksilla: hatuilla, vaatteilla, kampauksilla. Valokuvaajalle Hakaniementori on paljon suurempi mielikuvituksen aarreaitta kuin Kaivopuiston kuivat perperi (berberi/Burberry)&valkolakki -wappu-uniformut.

Puheet eivät meitä kiinnostaneet – niitäkin kai oli? – mutta Pelle Miljoona bändeineen sai jalan vipattamaan.

Toreilla vapputohina jatkui. Aurinkoisissa puistoissa pikkukansalaiset eivät vapuista piitanneet, mutta  liukumäki ruletti.