VALOKUVAUSKONEENKULJETTAJA

Suunnittelin kerrankin viettää seksintäyteisen vappuaaton: kahden kauppa, kolmen kimppa tai miksei vaikkapa ryhmässä, ei sitä tässä iässä enää passaa kainostellen ja pihtaillen.

Mutta voih, niin siinä taas kävi kuten viime vuonna ja sitä edellisenäkin vuonna tähän aikaan: nopeat syövät hitaat, ilman jäin – jäljellä oli enää vain noita masentuneita ylijäämämiehiä, jotka lasittunein silmin muljottivat eteensä ilman minkäänlaista kiinnostuksen osoitusta, vaikka juuri toissapäivänä sain ns. asioista hyvin perillä olevista piireistä vinkin, että tuolla merenrannan kaislikossa natsaa jos missä..

En minä siis mikään kranttu ole, ihan vanha ja rupinenkin olisi kelvannut, kunhan vain…

No tässä nyt kuitenkin kuva muutamasta peräkammarinpojasta, jotka kaihoisasti katselivat kaislikossa lilluvia onnekkaitten alfauroitten miljoonia perillisiä.

”Baarimikko, shaiskosh viel yhdet”, kuului moni masentunut kurnuttavan.

Siinä sitä sitten joutuu vahtimaan nopeimpien seksihurjastelijoitten lemmenhedelmiä.

Siis mä sanon, että tää varmalta taholta kuulemani seksihurjasteluvinkki oli suuri kupla!

Kotimatkalla edes käärmepuu.. hmm..  jöpötti pirtsakasti..

Eikä sitten hei tekstistä mitään freudilaisia tulkintoja, jookos ;-))

Kansallista veteraanipäivää vietettiin 27. huhtikuuta, ja Hietaniemen hautausmaan sankari- ja veteraanihaudat lainehtivat kukkamerenä. Isoimmat seppeleet oli laskettu  Hietaniemen Sankariristille ja marsalkka Mannerheimin hautamuistomerkille.

Helsingin puistoissa kevään kukkaloisto on parhaimmillaan – keltaista, sinistä, siniviolettia, valkoista; punainen ei taida juurikaan olla kevätkukkien väri.  Suosikkikukkani krookus lienee kukintansa jo päättänyt.

Hakaniemessä Miinä Äkkijyrkän lehmäveistosten juurella narsissien meri loisti kilpaa lehmien peltikylkien kanssa.

Hakaniemessä viraston puistossa herkkiä sinisiä kevään tuojia.

Ostin juuri Nissin Di622 Mark II -salamalaitteen Canon EOS 5D Mark II -kameraan, jonka suomenkielinen käyttöopas on ladattavissa Canonin tukisivulta.

Ongelmana on se, että en pääse tuohon alla olevan ohjeen mukaiseen valikkoon. Ohje on tosin Canonin omia salamia varten, mutta ymmärtääkseni samat säädöt pitäisi onnistua salamalaitteessa, joka valmistajan mukaan sopii kyseiseen kameraan.  Mitähän nyt pitäisi tehdä?

Heti huomenna aamupäivästä pitäisi kuvata eräässä tilaisuudessa, jossa luultavasti salamaa tarvitaan, koska säätiedot ennustavat sadetta ja pilvistä. Tilan yläikkunoista ei tarpeeksi luonnonvaloa tule ja sisävalaistus on hämärähkö.

Toistaiseksi olen tällä kameralla kuvannut melko hyvissä valaistuksissa, lähinnä ulkona päivällä, joten kokemusta ei ole tarpeeksi luottaakseni pelkästään korkeisiin ISO-arvoihin. Kuvaus pitää tapahtua lisäksi pitkällä putkella käsivaralta, joten tärinätassulta ei onnistu kuvaaminen ilman salamaa.

Kuvakaappaus alla on kameran käyttöohjeen sivulta 105.

Kävin tutustumassa Hietaniemen krematoriokappelin sisätilojen valaistusolosuhteisiin, koska olin luvannut kuvata siunaustilaisuuden. Kappeli on uusklassistinen tyyliltään ja interiööri on pelkistetyn kaunis.

Kohina – koskimelonta ry:n järjestämä perinteinen Ice Break -koskimelontatapahtuma Vanhankaupunginkoskella on kevään odotettuja kuvauskohteita: väriä ja vauhtia ei puutu. Sää oli kauniin aurinkoinen, mutta silti kaksi villapuseroa ei ollut liikaa. Kynsikkäät olisivat hyvät, koska kameran kylmyys siirtyy käsiin.

Ensimmäiset kilpailut käytiin joen itähaarassa, tässä kilpailijoita odottamassa veteen laskeutumista.

Kilapussa oli osanottajia sekä Suomesta että ulkomailta. Vanhankaupunginkoski pauhasi tänä vuonna erittäin runsasvetisenä.

Länsihaaran palkintojenjaossa iloisia ilmeitä ja vilkutus yleisölle.

Väliajalla nautittiin kojujen antimista ja siirryttiin joen toiseen haaraan.

Kosken länsihaarassa laskettiin kuusimetrisestä putouksesta. En päässyt parhaalle paikalle saadakseni kuvia putouskohdasta. Mutta taitoa vaati lasku koko matkalla.

Kajakkikolareitakin nähtiin.

Värikkäät kanootit ja kajakit kiinnostivat kaikenikäisiä. Tämä pikkuinen ehkä on parinkymmenen vuoden kuluttua itsekin laskemassa kosken kuohuissa…

Tiedonhaluiset tutkivat, miltä sisällä näyttää..

Myös karvaturrit katselivat hyörinää ja pyörinää..

Eräitä jo hieman raitis ilma ramaisi..

”Pilvet on maiseman silmät”, sanoo valokuvataiteilija professori Antero Takala luennollaan Oulunkylätalolla 1.4.2012. Hän onkin tullut tunnetuksi ennen kaikkea suomalaisen maiseman tulkitsijana, joka ei kuvaa realistista dokumenttimaista maisemaa Landscape vaan tallentaa filmille oman mielenmaisemansa Mindscape. Siinä tärkeintä ovat pilvet.

Takala aloitti luentonsa kuvauksella sepän pajasta, jossa hän pikkupoikana usein seurasi, kun seppä kirosanojen voimalla puhui rautaa uuteen muotoon; pimeä paja, jossa vain ahjon tuli hehkui ja jostain oven raosta kajastava valo piirsi romuluisen sepän nokisen hahmon. Taiteija otaksuu tuon pajan olleen tuotantonsa lähtökohtia, hänen halunsa löytää kohteen ydin juuri oikean ajan valossa ja pelkistää se tyylitellyksi lähes graafiseksi kuvaksi. Valo oli Takalan ratkaiseva hetki – sitä hän jaksoi odottaa sinnikkäästi ja jopa vuosia suunnitella ja tutkia ennen ensimmäistäkään kameran laukaisimen painamista.

Kuvat eivät ole tulleet helposti, vaan niitten metsästämiseksi on tarvittu itsensä alttiiksi panemista ankarissa talvipakkasissa. Lapin luonnossa selviytyäkseen on pitänyt osata keskustella luonnon kanssa, uskallettava ottaa vastaan jostain tuntemattomalta tasolta tulevia viestejä, etiäisten varoituksia ja neuvoja, asioita jotka entisajan ihmisille olivat jokapäiväisiä mutta nykyihmisen piiloon painamia kykyjä.

Sepän pimeä paja – Oulunkylätalon luentosalin mustiksi maalatut seinät. Ahjon tuli – videotykin hohtava valokeila. Jostain pajaan lankeava heikko valo – luentosalin raollaan oleva ovi valoisaan käytävään. Seppä itse – shamaaniviiksinen professori Takala mystisine tarinoineen. Siinä ympyrä sulkeutui: me kuulijat saimme valokuvasepän pajasta innoitusta oman valomme ja mielenmaisemamme etsimiseen.