VALOKUVAUSKONEENKULJETTAJA

Kameraseuran toukokuun kuukausikokouksen ohjelmana oli kevätjuhla nyyttikesteineen. Kylläpä pöytä notkuikin herkkuja, sekä syömistä että juomista. Aamulla ei ollut silti ”tukka kipeenä”.

Kuvakilpailun aiheena oli ”Kevät”, ja se käytiin pöytäkilpailuna ja kuvat esitettiin vedoksina.  Tällä kertaa pöydän virkaa toimitti verkko, johon kukin sai kiinnittää kuvansa pyykkipojin.  Pyykkipojissa oli numero, ja jokainen sai kirjoittaa paperilapulle kolmen parhaaksi arvioimansa kuvan numerot.  Parhaat yhteispisteet saaneet kuvat voittivat.  Oma kuvani Kaisla herää kevääseen voitti kilpailun ensimmäisen palkinnon.

Palkintona oli Jarmo ”Yammu” Jauhiaisen kuvateos 1,5 % – Äänekäs hiljainen kansa, johon taiteilija on kuvannut skitsofreniaa sairastavia ihmisiä. Kuvateos perustuu samannimiseen mm. Valokuvataiteen museossa vuonna 2007 olleeseen näyttelyyn. Kirjasta myös Mielenterveyskeskusliiton sivulla.

Kuvan Kaisla herää kevääseen otin Laajasalon Valokuvaajien kevätretkellä Vanhankaupungin Lammassaaressa 2013.  Myöhäisillan auringon välke vedessä toi  taustaan terävyysalueen ulkopuolelle runsaasti isoja bokeh-palluroita.

Lapsuudessani meillä päin oli vain sinivuokkoja ja siksi ne ovat minun mielessäni ainoita äitienpäivävuokkoja. Laajasalon Vuorilahti on valkovuokkoaluetta, joten äitienpäivätervehdys tulee tässä valkovuokoin.  Sitten kun flunssani tartuttamisvaara on ohi, käyn tervehtimässä Pälkäneellä asuvaa äitiliiniäni.

Aurinkoista äitienpäivää rakkaalle äidilleni ja kaikille äideille!

Laajasalon eteläosassa  Vuorilahdenniemen korkeilta ja jyrkkärinteisiltä kallioilta avautuu mitä mahtavin näkymä merelle Santahaminan, Suomenlinnan ja keskustan ja Tahvonlahden suuntaan.  Kuvauspäivänä sää oli kevään lämpimin ja aurinkoisin ja taivas hohti sinisenä.

Aurinkoa kohti kuvatessani käytin laajakulman pienintä aukkoa f22, ja sillä sekä aurinko että meressä kimalteleva auringonsilta muuttuivat tähdiksi.

Kalliolla kasvaa sekä kuivettuneita keloja että voimakkaitten merituulten karaisemia hyvinvoivia puita.

Höyryvanat jälkeensä jättänyt lentokone eteni niin nopeasti, että hädin tuskin ehdin tarkentaa ennen sen siirtymistä seuraavaan oksiston aukkoon.

Näkymä kohti Tahvonlahtea.

Sinivalkoinen kevään kukkija ihastutti alueella sijaisevan Gesellius, Lindgren & Saarinen -arkkitehtikolmikon suunnitteleman jugendtyylisen  Villa Wuorion pihalla.

Paju pörröili kevätasussa.

Kotiin palatessamme kävimme kahvilla viherpeukaloisen tuttavan maaparvekkeella. Hämmästelin, miten vahvaksi köynnöskasvi oli vuosien varrella kasvanut. Taloremontin vuoksi köynnökset jouduttiin katkaisemaan, mutta onneksi hauska kiemurainen runko oli saanut jäädä koristamaan ritilää.

Pääsiäislauantaina piipahdin tervehtimään sammakoita Tahvonlahden pohjukkaan. Viime vuonna tähän aikaan olisin ollut aikaisin liikkeellä, mutta nyt kevät oli alkanut niin aikaisin, että suurin osa sammakoitten kevätkarkeloista on jo ohi; kutua lillui rantavedet täynnä, vain muutama kyltymätön uros oli enää ”sillä mielellä”.

Vajaakennoisella järkkärillä olisi saavuttanut 200-millisellä paljon kapeamman kuvakulman, mutta toisaalta täyskennoinen antaa enemmän rajausvaraa. Yritin mennä niin lähelle vesirajaa kuin kalliolla pystyin. Sammakot sukelsivat heti, kun vähänkään muutin kameran asentoa, joten kädet jo tärisivät odotuksesta sammakoitten pulpahtaessa uudelleen näkyviin.

Tämä komea rupinen veitikka kömpi esiin muutaman metrin päästä rannasta matalasta lehtien peittämästä kuopasta – kaiketi se heräsi termoskahvimme tuoksuun. Heitin vatsalleni kalliolle saadakseni itsekin sammakkoperspektiivin. Harmi etten ehtinyt vaihtaa asetuksiin Ai Servoa, koska joka kerta ehdittyäni takentaa sammakko harppasi eteenpäin. Ja koska sammakko oli juuri ja juuri lähimmän tarkennusetäisyyden päässä, minun piti vatsallani ryömiä taaksepäin oksaisella kalliolla aina sammakon hypyn verran. Sammakko hyppi minua nopeammin, joten kuvat jäi muutamaan otokseen. En edes pussata ehtinyt, ties minkälainen potentiaalinen prinssi hänessä piili…

Suuri osa sammakoista lymyili tiheässä kaislikossa josta kuului komea kurnutus. Välillä piti oikein kuulostella, oliko jossain moottorisahat äänessä.

Kaksi pikkuista sisiliskoa vipelsi ruohikossa ja puun kaarnalla. Niillä oli tosi hyvä suojaväri, kun paikallaan olevaa liskoa ei millään puolentoista metrinkään päästä hevin erottanut. Liskoissa käytin liian isoa aukkoa, enkä saanut päätä tarpeeksi teräväksi. Yritin kyllä silmään tarkentaa, mutten osunut kuin selkään.

Takaisin tullessa Vuorilahden rannalla lojui valokuvauksellisia karahkoja.

Lisää kurnuttajia täällä.

Tamperelaisvieraitteni kanssa kävimme katsomassa meren rantaa ja sorsia. Muutama viikko sitten sorsia oli vielä toistakymmentä, nyt vain kolme sorsaa tuli tervehtimään. Lokkeja muutama yksilö ja yksi kanadanhanhi. Joutsenpari lienee jo pesänrakennuspuuhissa läheisellä luodolla.

Sorsat tulivat syömään leipää kolmivuotiaan pikkuvieraani kädestä. Vaikka en sorsien syöttämistä kannatakaan, lapsen ilo eläimen kohtaamisesta on tärkeämpi asia.

Toisella sorsalla lienee valkohöyhenisyyttä nimenomaan pullan syömisen tuloksena?

Sorsan pääsulissa toistuvat kaikki lempivärini.

Kanadanhanhi vai valkoposkihanhi? Taitaa olla ensin mainittu, koska valkoinen alue on vain leuan alla; valkoposkihanhella myös otsa ja silmien ympärystä on valkoinen.

Sateen uhka ja kolea sää sai miettimään, lähteäkö Vanhankaupunginkoskelle kuvaamaan vuotuista koskimelontakisaa vai jäädäkö kotiin vällyihin. Lähdin kuitenkin kun valokuvaseurakaveri Matti K. tarjosi kyydin.

Hyistä valtoimenaan ryöppyävää vettä pelkäämättömät melojat laskivat pitkin kivikkoisen Vanhankaupunginkosken itäistä haaraa pitkin.

Koskelle saavuttuani yksi laskuosuus oli jo ohi. Nyt oli vuorossa koripallo meloen – lajin oikeaa nimeä en ottanut selville. Ideana kuitenkin oli saada heitetyksi pallo koriin, ja näköjään pyrittiin myös kaatamaan vastustaja kanootista (kajakista?) veteen.

Tauolla maistui makkara ja lettu, jotka lämmittivät sen verran että taas tarkeni pidellä kylmää kameraa, kun toinen laskukierros alkoi. Väkeä ei ollut – kehnon sään vuoksi ehkä – niin runsaasti kuin aikaisempina vuosina, joten sain ilman kyynärpäätaktiikkaa mukavan kuvauspaikan aidan vierestä.

Vesi näytti olevan tänä vuonna melko matalalla, ja niin kilpailijat saattoivat juuttua kiville, joista irtosivat toimitsijan työntöavuin.

Sillanpielessä kasvoi taas kauniita valkoisia nuokkuvia kukkia isoina mattoina. Maa oli märkää, niin että ihan masulleni en heittänyt, sen verran kuitenkin matalalta kuvasin, että sain taustaan pehmennystä.

Gumbostrand Konst & Form -taidekeskuksessa Sipoossa avattiin 11.4.2014 näyttely  ”Kamera ja kvartsihiekka”, jossa on laajasti esillä Caj Bremerin valokuvia ja Nuutajärven taiteilijoiden – Alma Jantunen, Anu Penttinen, Lea Swantz, Marika Kinnunen, Sara Hulkkonen, Heikki Viinikainen, Johannes Rantasalo ja Markku Salo  – lasiveistoksia. Näyttely jatkuu 8.6.2014 saakka.

Caj Bremer, ihana hauska välitön hassutteleva taiteilija, joka osaa ottaa yleisönsä sekä esiintymisellään että valokuvillaan.

Lisää kuvia avajaisista täällä.

Avajaisissa mukanani oli vain viime viikolla hankkimani pokkari, jolla kuvaaminen vielä ontuu, kun ei asetusten muuttaminen vielä tule ihan takaraivosta. Isokokoinen lasinen rypäleterttu oli mielenkiintoinen tutkittava, mutta enpä saanut kamerasta irti tarpeeksi. Olisi pitänyt ottaa samasta kohden kahdella eri tarkennuksella, toinen ihmisiin ja toinen rypäleeseen, jossa ihmisten kuvat heijastuivat nurinpäin, ja yhdistää Photoshopissa.

Kevään viimeisen Teema-kerhon esiintyjänä oli valokuvaaja ja videotaiteilija Alisa Javits.

Pöytäkilpailun teemana oli Muutos, johon osallistuttiin vedoksin. Koska en päässyt paikalle, vein etukäteen Kamera-gallerian oviluukusta työni, ja joku ystävällinen kerholainen oli huolehtinut vedokseni mukaan pöytäkilpailuun.  Alunperin minun piti osallistua kokonaan toisella kuvalla tai oikeammin kuvaparilla, jossa mallinani oli valokuvausseurakaverini Juha Halmu. En saanut omaa malliosuuttani valmiiksi ajoissa, joten viime tingassa päädyin toiseen kuvaan.

Vasta Kameraseuran elokuun uutisista sain lukea, että kuvia oli lähetetty 22, joista parhaiksi valittiin kuusi kuvaa kukin yhdellä pisteellä. Joukossa oli kuvani nimelta Paradigma vaihtui: ei enää niin suuri mahtava.  Keväällä työkaluteemaa varten maalla kuvaamani ruosteinen kaatunut kottikärry, jonka päällä sirppi ja vasara, symboloivat  mielestäni suuren itäisen naapurimaan poliittista muutosta.

En muista, kumpi värivaihtoehto oli mukana, sepia vai mustavalkoinen, tsekkaan myöhemmin…

Kameraseuran huhtikuun kuukausikokouksen vieraana oli photojournalisti Meeri Koutaniemi, joka on nuoresta iästään huolimatta ehtinyt kuvata eri puolilla maailmaa ja jo monesti töistään palkittu. Toista tuntia vierähti kuin siivillä, vaikka Koutaniemen kertomat asiat eivät olleet kevyttä kuultavaa.

Monesti maailman vääryyksiä – mm. naisten ympärileikkausta – miettiessä herää kysymys, miksei kukaan tee mitään. Koutaniemi tekee. Ikiaikaisia luutuneita asenteita ja syvärakenteita ei toki muuteta hetkessä, mutta on huojentavaa tietää, että yhteisön sisällä on alkanut kasvaa uudenlainen siemen. Jossain vaiheessa esimerkiksi tyttöjen kouluttautumisen myötä naisten ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus kasvaa yhteisön normiksi.

Kahvitauon jälkeen Koutaniemi tuomaroi kuvasarjat. Neljä sarjaa sai yhden pisteen ja yksi sarja sai kaksi pistettä. Omat sarjani eivät menestyneet.

Kuvasin ensimmäistä kertaa viime lauantaina ostamallani Canon PowerShot S120 -pokkarilla (Rajala ProShopin digiviikolla 399€)  ja koska en ollut vielä perehtynyt kameraan tarkemmin, annoin mennä automaatilla. No joo, valotusajat tulivat aivan liian pitkiä ja ISO-arvot liian korkeita: kuvat ovat kohinaisia ja tärähtäneitä.

Kameraseuran Teema-kerhon maaliskuun aiheena oli  ”Työkalu”. Tuomarina toimi illan esiintyjä Eero Hauta-aho, taitava lintukuvaaja ja luonnontuntija.

Osallistuin kilpailuun kuvalla, jonka otin maalla edellisenä viikonvaihteena. Siellä kasvimaan vajan seinustaa koristaa kaksi ruosteista vanhaa puutarhatyökalua, joista nappaan aina kuvan ohi kulkiessani. Nyt valo oli mielestäni sopiva, koska se toi kuivuneen seinahirren syyt hyvin esiin. En tiedä työkalujen oikeaa nimeä, mutta nimesin kuvan ”Herra ja rouva Kuokka”.

Herra ja rouva Kuokka

Kuvani ei pärjännyt kilpailussa, jossa tuomarin mielestä kuvissa olisi suotavaa näkyä myös työkalun käyttäjä. Minä ja moni muu olimme tosin sitä mieltä, että silloin annettu aihe olisi ”Työkalun” sijasta ollut ”Työ”. Harmitti kovasti, että noudatin liian tiukasti annettua aihetta, sillä kovalevyltäni olisi löytynyt paljonkin työn tekemisen kuvia. Noh.. tuomari on puhunut, pulinat pois.. opinpahan sen, ettei annettua aihetta tarvitse käsitellä niin kovin pilkuntarkasti.

Kuvasin maalla aiheesta muitakin työkaluja hieman kieli poskessa:  asettelin vanhan kaatuneen ruostuneen kottikärryn reunalle sirpin ja vasaran eräästä toisesta yhteydestä paremmin tunnettuun asentoon… Kuvat ajattelin nimetä tyyliin ”Ei tässä mitään symboliikkaa ole.. eihän?” tai ”Kaatuu se suuri ja mahtavakin..”

Hieman vähemmän osoittelevasti asetellut työkalut:

Seuraavat kaksi kuvaa voisi nimetä vaikkapa ”Emeritukset” – tosin ainakin sahapukki on edelleen käytössä:

Miellyin tämän kuvan mustavalkoiseen versioon ja ensi kerralla otankin kottareista poliittisesti korrektimman kuvan ilman sirppiä ja vasaraa: